Toimiva salaojitus on tärkein maan kasvukuntoon vaikuttava tekijä. Salaojitus mahdollistaa maahan sitoutumattoman veden poistumisen maaperästä suurien sateiden jälkeen myös niinä aikoina, kun kasvillisuus ei haihduta vettä riittävästi. Käytännössä suurin salaojavalunta ajoittuu myöhäissyksyyn sekä kevääseen roudan sulamisen tienoille.
Veden kyllästämä maa on altis tiivistymiselle. Tiivistymä on useimmiten muokkauskerroksen alapuolella, noin 20–40 cm syvyydellä olevassa maakerroksessa eli jankossa. Jos salaojat ovat liian kaukana toisistaan, maahan sitoutumaton vesi ei pysty poistumaan salaojien välistä. Tähän ei auta edes sorasilmien lisääminen, koska veden pitää pystyä liikkumaan pohjamaassa sivusuunnassa.
Tilaa, jossa maan suuret huokoset ovat tyhjiä, mutta muuten maa pidättää vettä koko imukykynsä verran, kutsutaan kenttäkapasiteetiksi. Tällöin maasta ei enää valu vettä omalla painollaan pois, ja salaojat lakkaavat vastaanottamasta vettä. Tämä tarkoittaa, että maa on vielä märkä – varsinainen kuivaaminen tapahtuu suoran haihdunnan sekä kasvin juurien vedenoton kautta.
Yksi salaojien tärkeimmistä tehtävistä on estää maakerrosten kyllästyminen vedellä yli kenttäkapasiteetin. Tällöin maan suuret huokoset pysyvät auki ja maaperän kaasunvaihto on riittävää. Kun kaasunvaihto toimii ja mururakenne ei rikkoudu talven aikana, kasvin juurilla on mahdollisuus kasvaa syvemmälle ja siten saada paremmin vettä ja ravinteita kesän edetessä ja maan kuivuessa. Salaojituksen tarkoituksena on siis ensisijaisesti mahdollistaa maan pysyminen ilmavana ja kasvua edistävänä ympäristönä, ei kuivattaa maata.
Kun ylimääräinen, maan huokosiin sitoutumaton vesi on keväällä poistunut maaperästä salaojien kautta, pienempi osa vedestä poistuu maasta haihtumalla auringon säteilyn vaikutuksesta. Kun auringon haihduttama vesimäärä on pienempi, salaojitettu maa lämpenee ja kuivuu keväisin nopeammin kuin ojittamaton, veden kyllästämä pelto. Tämä vaikuttaa suoraan kevättöiden ajankohtaan sekä siihen, kuinka nopeasti nurmi ja syysviljat lähtevät keväällä kasvuun.
Kuivan kesän sattuessa kohdalle juuristo ei pysty kovinkaan hyvin kasvamaan tiivistyneeseen maahan saadakseen vettä. Sen sijaan hyvärakenteisessa, hapekkaassa maassa kasvin käytettävissä oleva kokonaisvesivarasto on huomattavasti suurempi. Jotkin kasvit kasvattavat juurensa erittäin syvälle: esimerkiksi sinimailasen juuria on löydetty jopa 8 metrin syvyydestä.
Rinnepelloilla usein pienemmälle huomiolle jäävä asia on veden kulkeutuminen pellolle maakerroksia pitkin pohjavetenä. Veden noustessa pintaan voi pellolle jäädä laajojakin märkiä alueita, vaikka näennäisesti pellon pitäisikin kuivua kyseisestä kohdasta normaalisti. Paras keino tämän ongelman ratkaisemiseen on johtaa ylimääräinen vesi salaojaan tai lähdekaivoon jo ennen sen nousemista pellon pinnalle.
Toinen varsin yleinen salaojien toimintaongelma on tiivis jankkokerros, joka estää veden imeytymisen salaojiin. Tämän voi huomata kaivamalla maata auki märkänä aikana noin metrin syvyyteen. Jos maa on märkää kyntökerroksen verran, mutta jankon alapuolella (eli noin 50 cm syvyydessä) maa on merkittävästi kuivempaa kuin pinnassa, tilannetta kannattaa pitää silmällä. Ensiapuna ongelmaan toimii muun muassa jankkurointi, mutta pitkällä aikavälillä maa on saatava korjaamaan itse itseään. Siihen auttaa riittävän tiheä salaojitus ja hyvä viljelykierto maanparannuskasveineen.